Tuomaan blogi

Hei rakkaat lukijani, kaikki te 3. sikäli kun ette varmaan ole huomanneet, en ole vähään aiaan pystynyt päivittelemään blogiani, joten jo onkin aika. Viime kerrasta onkin jo reilu kuukausi. Huh, kylläpä aika kuluu.

On tässä ollut vähän sähäkkää. Kävin tuossa alkukuusta (häpeäkseni en muista päivämäärää) Unkarissa siskoni ja hänen poikaystävänsä luona, eli Budapestissa. Matkani oli siis perjantaista tiistai-iltaan. Perjantaina jo painelin tyytyväisenä Helsingistä lentokentälle bussilla. Vietin edellisen yön kaverini luona Kampissa. Lentokentällä pääsin lähtöselvityksiin asti, kun huomasin, että olin jättänyt passini kotiin. Onneksi olin kuitenkin kahta tuntia ennen paikalla, niin minut neuvottiin läheiseen valokuvaamoon, jossa otettiin äkkiä kuva ja neuvottiin sitten siirtymään poliisiasemalle joka sijaitsi kentän läheisyydessä. Siinä tuli sitten hiukan juostua, ja rahaa paloi. Pelkää kuva maksoi peräti 20 euroa, ja siihen lisäksi 80 euroa väliaikaisesta passista, joka ei enään ole voimassa edes. Ja samalla menetin oman passini joka olisi ollut voimassa vuoteen 2013. No mikäs siinä. Odottelin lentoasemalla silti tunnin, että ei siinä kiire tullut.

Lento oli varsin mielenkiintoinen. Ensin siinä odotellessa katselin, että konehan on aivan tyhjä. No, pikku hiljaa siihen sitten alkoi kerääntyä turisteja. Ensin iäkkäämpiä kiinalaisia, luultavasti turistiryhmä koska he seurasivat opastaan, ja vähän myöhemmin odotusaula täyttyi japanilaisista tytöistä minihameissaan ja kasvosuojuksissaan. En tiedä mihin ne perustuivat, ehkä he kantoivat tarttuvia sairauksia, tai sitten he luulivat että Suomen ilmakehä on myrkyllinen. Kyllä sitä siinä sitten paleltiin kun bussi kiikutti meidät koneelle, ja jonotettiin sisään, eikä ollut muuta päällä kuin ne hameet siellä reilun -20 asteen pakkasessa.

Tässä mielessä olinkin onnekas. Siis ei niiden tyttöjen takia, vaan lämpötilojen. Nimittäin talven kylmimmät ilmat sattuivat juuri sille hetkellä. Ja minähän olin Unkarissa, jossa oli suurin piirtein 10 astetta plussaa. Noniin. Perillä olin yhdeksän aikaan, ja matkasimme yli tunnin busseilla, ratikoilla ja metroilla. Vai olikohan se metroilla ja ratikoilla. Kuitenkin, meillä molemmilla, siis minulla ja siskollani oli kova nälkä, joten päädyimme läheiseen kiinalaiseen raflaan, josta he usein hakivat mukaan annokset. Otin tietysti friteerattua kanaa, ihan siitä syystä, että Unkarista oltiin juuri löydetty lintuinfluenssaa, ja itsevahingoittamisviettini oli aktivoitunut. Niin, ja kananpalaset kimalsivat ihanan rasvaisesti. Hyvää oli, voi jumalauta.

Siirryimme läheiseen anniskeluravintolaan, Szimplaan, joka olikin varsinainen. Sisään mentiin kulman takaa, ja likaisen pressun alta, ihan kuin vanhaan porttolaan jossain kolmannen maailman kaupungissa. No sisältä paikka oli kuitenkin mitä mahtavin. Ja olut oli halpaa, että mikä vain kävi. Ja myöhemmin siirryimme läheisiin vaihtaribileisiin, jossa otimmekin siskoni kanssa vähän liikaa, tai sanotaanko yhtä vaille liikaa. Maistoin myös ensimmäistä kertaa Palinkaa, vahvaa paikallista maustettua viinaa. Hyvää oli. Sieltä sain myös muutavan MSN tuttavuuden paikallisväestön parista...

Seuraava päivä ei sitten "aamuväsyneisyyden" vuoksi mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, mutta se oli silti mukava. Kävelimme vähän kaupungilla, ja katselimme hienoimpia rakennuksia, joita kaupungista kyllä löytyikin. Paljon oli myös poliiseja ja mellakka-aitoja viimeaikaisten mellakoiden takia.

Seuraavana päivänä kiipeilimme vuorille, josta oli tarkoitus nähdä koko kaupunki. No, pienen ongelman tuotti pikku pilvi joka kaikessa suopeudessaa päätti laskeutua päällemme, mutta otimme silti tilanteesta kaiken irti ja kävimme retkellä läheisellä ent. Pioneerijunalla. Kyseessä oli kommunistien aikanaan perustama junarata, jolla oli töissä vain 11-14 vuotiaita lapsia. Sittemmin radan nimeksi vaihdettiin lasten juna syystä jos toisesta, arvaatte varmaan. Takaisin tultuamme kävimme vielä turkkilaisessa kylpylässä, johon tuli vesi suoraan lähteestä. Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava. Varsinkin kun söin vielä haifileen jazzbaarissa illalliseksi.

Maanantaina kiipeilin yksin Gellert-kukkulalle, mikä oli seikkailu sinänsä. Vihaan korkeita paikkoja, ja tyhmyyttäni päädyin kiipeämään ylös jyrkkää rinnettä. Siinä meni sitten polku ja kaide, itse kuljin polun sisempää reunaa ja yritin pitää kiinni puiden oksista, enkä todellakaan katsonut alaspäin. Huipulle kuitenkin pääsin, ja sieltä siten kävelin alas loivempaa puolta.

Matkastahan riittäisi enemmänkin kerrottavaa, mutta kukapa sitä lukea jaksaisi. Toisen näkökulman löydätte täältä: http://suskijaanttibudapestissa.blogspot.com/2007/02/to-1522007-klo-1225-kirjoittanut-suski.html